Nuori siivoojanainen koputti aamulla oveen ja iski käteeni paperin, joka vaati allekirjoitustani. Silmät sikkuralla koitin pihauttaa ilmoille kaiken tilanteeseen sopivan puolan, jota osaan: "En ymmärrä. En puhu puolaa. En ymmärrä, mikä tämä on." Minä koitan saada siivoojanaisen ymmärtämään, että en ymmärrä. Hän ei ymmärrä, että minä en ymmärrä. Dialogi oli kovin yksipuolinen ja lopulta nainen luovutti kanssani ja sain paperin päiväksi itselleni.
Minun pitäisi maksaa vuokra. Ei ole kuitenkaan helppoa se. Olen edistynyt paikallisen Nordean pankkitilin avaamisen verran. Nyt en oikein tykkää siitä, että Puola on euroton.
Minun pitäisi ladata lisää aikaa matkakorttiini. Ei ole kuitenkaan nopeaa se. Pitää mennä ikuisen ja pitkän jonon jatkoksi maan alle. Puola on jonojen maa. En ole eläessäni jonottanut näin paljoa. Tehokkuuteen ja asioiden nopeaan ja kätevään hoitumiseen tottuneena en voi kuin katsoa ihaillen sitä, kuinka kärsivällisiä ihmiset Puolassa ovat. He asettuvat jonon jatkoksi vaikka koko päiväksi samalla kun minä kiroan mielessäni ja koitan taktikoida niin, että ajankäyttöni olisi mahdollisimman tehokasta. En toden totta lataa matkakorttiani enää tänään, vaan huomenna olen toivottavasti jonon ensimmäisenä ennen aamukahdeksaa, kun toimisto aukeaa.
Yliopistossa kunnioitat kokeen laatijaa pukeutumalla asianmukaisesti. Pojat pukevat puvun koepäiväksi ja minä tyttönä kävin mielelläni ostamassa itselleni mekon ja korkokengät. Mikä mahtava syy käydä vaateostoksilla. Nuoret naiset tosin pukeutuvat ilman kokeitakin niin fiinisti, että en erota, kenellä on tänään koe ja kenellä ei, mutta nuoret miehet pomppaavat koepäivinään katukuvasta kovasti edukseen.
